Erik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.
— Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.
— Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?
— Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi, ettet sinä lähtisi kotiin.
— Mitä sinä teit kaupungissa?
— Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata.
Mutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?
Kerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä.
Sillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen
Sohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen
minä olin.
— Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla, että minä — miksikä sitä nyt sanoisin — kiemailin erään toisen kanssa Karlsbrunin puistossa juhannuksena?
— Lörpöttelet.
— Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.