— Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik tuimasti.
— Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko ajan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.
— Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa. On sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti kun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin suurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä, sillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu kuin näkisin sinut.
— Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen.
Minähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.
— Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman; herra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.
Se oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän ystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta taivaasta ja jota kastellaan kannulla.
Horrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä ainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen tunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja haudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin häntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.
Silloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan tuntematon nainen:
— Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava pettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on odottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta vuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin ratkaisevaa.
— Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta tuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta kodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?