Ei mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa tervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani asemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä palanut aina siitä asti… On niin liikuttavaa ajatella, että hänen mielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa, minä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta — jumalan kiitos! — ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka tilaston mukaan ovat liikaa.
Heti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli kasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan mies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa itseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi tulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle, saadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.
Mutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä, vaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni ne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.
Olin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu.
Näin hän sanoi:
-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää uudessa toimessani.
— Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.
— Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin pari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa jättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.
Ja sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan velvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi suutelon hetki.
* * * * *
— Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin, lausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä luukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.