Ja todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan kuin olisimme olleet morsiuspari!
Nuorin kälyni avasi eteisen oven.
— Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että saatoin olla rauhassa kotona, enkä minä tahtonut häiritä. Aion kohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina, vaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!
— Totta kai suot minulle yhden miehen, kun sinulla on niin monta valittavana, sanoin.
— Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä olet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!
Huoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin uuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty äidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun rintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli vatsan ja lantioitten alapuolella).
Erik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me menimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.
Ah, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin esiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut taiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla olisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.
Ainoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia ei nyt ole autettavissa.
Ja kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että minä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.