Hän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli olemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen palvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan, nenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun katsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut valkeassa puvussaan — "joka kerta uudet punaiset ruusut", on hän kuiskannut korvaani — niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin määrin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin kaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.

Hän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista, mutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää itselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia kuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet entistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla, teki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen ylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja haluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten kadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.

Tarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja ei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa ylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta, ja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin kuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto — — —.

Tuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä mahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en käsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä, joka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista, vanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen, muistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista valtiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen, parkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan merensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen miespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin hoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut ensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin hämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua vähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne, jolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui aavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi tuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden katkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota rakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.

Hän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä ja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt tekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti kaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai hän minut äärettömästi hämilleni.

— Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti vaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma tunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti. Maljamme ja kiitos avustuksesta.

Jouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti varoittanut Gertrudia professorista.

— Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille, kun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme, mielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen, johtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi sekä lähteneet pois sangen pian.

— Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.

— Etkö sinä pidä?