Kun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää vieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni. Ja silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.
— Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein hauskaa.
— En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan, ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.
— Sinulla oli este?
— Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut missään tapauksessa.
— Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen päästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.
— Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin virkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei asianlaita ole niin.
— Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai sinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.
— Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.
En tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua sukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli minulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä osannut vastata mitään hänen sanoihinsa.