Mutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.
— Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä, että jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista, että koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta Gertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt olen perinpohjin kyllästynyt niihin.
— Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja sitten seuraa elämän vakavuus.
— Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu minua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä intohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma, missä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja vaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä heille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille parhaiten.
— Gertrud on kiltti, sanoin minä.
— Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää, saatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka askaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on tärkein maailmankaikkeudessa.
— Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on niin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että hänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta, ja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden itsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa maailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi?
— Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta kysymykseeni.
Kuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet
Hasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.
Ruut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä vähän naurettavaksi.