— Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi rakastumalla johonkin toiseen.
— Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan. Enkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on tarrautunut kehenkään mieheen.
— Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut sanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen! Se on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja valheellista kuin rakkaus.
Jouduin hyvin hämilleni — hänen äänensä sävy saattoi minut aavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja sellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka onnettomasti rakastin rakkautta.
— En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen välillä jonakin alhaisena?
— Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä. Sinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen ristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan kiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi unhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla. Me olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää etsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja kärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi ihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen sen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään kuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli ystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä näin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa odottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet nyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin tuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin velvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen nauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin työssään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille se oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on vainonnut minua kovin sen jälkeen.
Tällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut tässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi. Ajattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti mieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin, minä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta jonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää, ei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein sanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka ihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen elämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea. Kerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi maailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan, vaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa meitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.
— Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä pyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.
— Sellainen on siis sinun kokemuksesi, sanoi Ruut.
Silloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani, haava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta äänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita poskiani.