— Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.
20. Maijan tappio.
Elokuun 20 p:nä.
Ennenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan, kuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin eräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien keskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta toveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija tuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut mursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli tekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä oli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin seikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä tämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään, lisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon vaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta että se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun, sitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin järkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus ja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin kuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään vanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni varassa.
Tunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi erota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua siitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut kylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän teloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani oli sanottavaa.
En käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä se korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää ystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut milloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.
Jaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän ei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin väsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.
— Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.
Hän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa sängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut mitään tekemistä Maijan kanssa.
Kun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija oli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje sinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme kauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.