Mutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi uskoa kuinka levoton olen ollut.
— Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin muistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi koetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi ja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo ollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin sinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä mitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme erehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut panna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut vapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että sain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli paljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä tehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos sinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä poikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea olevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani, vaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan. Hän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että minusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut olevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa huolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua äärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että sairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa heikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin naisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista aatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos — niin sanoo ainakin lääkäri — on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut. Ja lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt häneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi ja voin kohdella häntä paremmin.
— Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti, liikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi asiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.
— Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä naista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten nykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat menettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei hän lankea.
Kysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.
Jaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa niin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin neljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti paikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen kykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä tahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa lääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt puuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.
Jaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut vastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen palattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt minua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle samantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut Tukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri ei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt häntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan, että ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen toistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän rehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi uudelleen.
— Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi. Siitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei sinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut Tukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin. Hän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan sairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa nimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar jostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei paljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi nopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän käsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka hän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen valhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä, että olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin väsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota sitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin hänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa, jonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän Herran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan lukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä kuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa, tahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi niin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa. Vaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain: kiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani, ja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta kuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme rauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin kätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin pahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut munuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli kotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.
Kun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki ja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin väsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän, sillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi ja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti hiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin kauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt ihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen odottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea mitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle kuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin hylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.
— Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!