— Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi nyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.
Kun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen, kuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.
— Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä milloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele mitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja itsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä jännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin tarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin heikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona, äläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää kaikki asiat parhain päin!
21. Kamillan uusi sydän.
Syyskuun 4 p:nä.
Mutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä alistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä olevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin ristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian aikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta, niin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen huomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä. Kaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä Erikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin keinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli ollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja voimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi häntä kohtaan — mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään voinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin alkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä häntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt oikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä nyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.
Kenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin rakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää tehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin minä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa minulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin parkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi kotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle, että olin huomannut sen itse — ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan mielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut elämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin uudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut sitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja katkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden olon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa, mitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden musertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni terveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja itkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa. Ihmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin "Kamillalla on onnellinen luonne", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki oli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka eivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä äärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta, jonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.
Tuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin pitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni asunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni hänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän, että elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä muuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.
Erik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan, sillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle — heidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.
Ollessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut minua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain saadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt ja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä. Silmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja, selkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: — Niin, nyt olemme kotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa päästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä saan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette pistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin säädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko tapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.