— Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut?
Niin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.
— Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen suurusta?
— Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä vielä oikein valmiiksi.
Erik tuli luokseni keittiöön: — Minun pitäisi kai oikein tervehtiä, sanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut hyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan uudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.
— Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän on muuttanut pois. — Sinulla on vain minut nyt, sanoin.
— Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik ja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut. Mutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä pääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden ääressä seisominen.
Herra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto, ajattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.
Hetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona, uudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta kullanruskeata päivettymistä.
Ja nyt alkoi rupattelu taas.
— Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele, kuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä keskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.