En huudoksi tuskaa pusertanut,
en, vaikka se aivoja särki.
Oli kielikin kitaan kuivanut,
ja päässä jo sumeni järki.
Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan: vaivan!
AD ASTRA.
Jo juoksee liekki sihisten kyyn kiemuroivan lailla; pian dynamiittipitkäinen lyö tulta taivaanmailla.
Miesjoukko kaukaa tähystää
sen sytyttäjän työtä.
He näkevät: hän sinne jää
kuin aikois mennä myötä.
Niin, ilmaan nousta aikookin
hän kerran näinkin tavoin!
Ei päästä muuten pilvihin,
tää ainut tie on avoin.
Hän monta kertaa noussut on,
mut aina maahan lyöty;
ei sentään vielä toivoton,
ei viime keino myöty —
Ja vuoren kylki halkeaa, kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku pilviin singahtaa — ja kallioille raukee.