Ei ääntämme kenkään kuulle, yö mykkä se suojaa näin. Kuu kulkevi puulta puulle yli latvain väriseväin…
SYKSYINEN LÄHTÖ.
Miten tuntuneekin ihmisen elämä joskus
niin oudon autiolta ja tyhjältä,
on kuin unelmain kukat veisi halla ja sydän
turhaan itkisi mennyttä kesäänsä.
Kaikki on yhdentekevää, millään ei ole mitään
merkitystä, mikään ei ole pysyväistä —
näin ajatellen heitän jäähyväiset ystävälleni
ja jään tuijottamaan hänen jälkeensä.
Hänen täytyy lähteä ja minä en voi sille
mitään.
Syksyinen tuuli soi humisten ja laskeva
aurinko näyttää purppuranpunaiselta,
juoksevan veren lailla se värjää riippuvat
pilvet ja valuu alas tunturin pieltä.
Pian tulee hirveä sade itkien pitkään ja
äänekkäästi kuin syvästi loukattu lapsi.
Itseni hyljätyksi tuntien käännyn kotiin ja
koetan viihdyttää haavoittunutta mieltä.
Särkyneet unelmat eivät milloinkaan anna
lepoa!
Ruskeat lehdet lentävät ja kylmät aallot
kolkuttavat rantaa — niilläkin on suru.
Mikä voisikaan tänä vaikeana hetkenä nostattaa
raskaasti maahan painuvaa jalkaa!
Puutarha ympärilläni on paljastuttuansa
tullut kaamoittavan suureksi ja tyhjäksi.
— Oi ystäväni, tiesinhän, tiesinhän minä
että lähdettyäsi kärsimykseni alkaa!
Minun mieltäni ei saata enää ilahduttaa
mikään…
PITKÄ ILTA.
Istun, viettäen iltaa, vierellä majan. Vaappuu kun vanhaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kaste-kosteena kaartuu
yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat
laulusta laata.
Hämärän hartiat harmaat
hipovat maata.
— — —
Lien ma valkea vainaa
lepoa vailla:
murheiset muistot painaa
turpehen lailla.