TÄÄ KUKKANEN…
Yö hiljainen, ei lehden havinaa — ajatus arka säikkyy sydämessä: tää kukkanen, mi janoo suudelmaa, oi oisko onnen alku keväimessä?
Yö huumeinen — ja kaksi vavahtaa… käy joku äänetönnä ovessani. Tää kukkanen ja sata suudelmaa jää polttamaan kuin tuli povessani.
Yö kaukainen pois vierryt vuotten taa, ja armas entinen jo sydän jäässä! Tää kukkanen, mi salaa suudelmaa: suruinen merkki tarinamme päässä.
LAULU ILTATÄHDILLE.
Ilta oli tullut suurena ja kauniina —
kauniimpana kuin koskaan ennen.
Kaukaa kuului etäisten korpien poveen
katoavan virran kohiseva juoksu.
Me olimme kulkeneet paljon ja istuutuneet
väsyneinä hämärtyvän lehdon viileään syliin
ja ympärillämme oli puhjenneiden kukkien
voimakas tuoksu.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Minä katselin, kallis, sinua: korkea otsasi
näytti kalpealta.
Liekö sen aiheuttanut ylhäällä väriseväin
tähtien valkea valo.
Äkkiä vapisutti, sillä tunsin, että raukea
ruumiisi oli oudon lähellä minua,
niin että sydäntäni lämmitti sun sydämesi
hehkuva palo.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Sinä kuiskasit: »oi armaani», ja kiersit
käsivartesi ympärilleni,
ja sun rakkautesi oli janoinen kuin yrtti
suolaisessa erämaassa.
Koko yön vallan suutelin sinua, sillä tahdoin
juopua lumoavien huultesi hurmasta
ja vuodattaa sinuun olemukseni riemun unessa
autuaassa.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
— — —
Sydämen liekki sammuu aikanaan ja punaisten
huulten hurma katoaa pois —
se on vain elämää: vihreän kesän jälkeen
tulee aina alaston syksyn kuu.
— Nyt olet sinä mennyt! Lehdossa on
tallattuja kukkia ja maahan kääntynyt ruoho
kuivettuu.
Lämpöä vailla pudottaa lehtensä sinun
lempesi loihtima puu…
Tähdet, ah tähdet — ette leimua enää! —