Jo kesän kutsui kuolema, jo tiirat lensi pois. Kuin ruumislaulu kalsea yön lakkapäissä sois.
On syksyn sade vihmonut nyt kylkeen kallion, sen louhisyliin paennut pien' näkinkenkä on.
Oi silmä, turhaan syttynyt sa ettet koskaan ois! Öin, päivin niin on kylmä nyt, siis sammu, sammu pois!
On pilven reunat pimeät, ei kultakuuta näy. Veet viluhiset, vihreät jääriittehesen käy…
Jo kesän kutsui kuolema, myös, näkinkenkä, mun. Oi helmisydän hohtava, tää murhe vie nyt sun!
LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU
ENSI HYVÄILY.
Viel' unihisko, armas, palaa se onnen hetki autuas, kun ensi kerran, hiljaa, salaa sain hyväellä hiuksias? Mua painoi tuska niinkuin vuori ja levotonna rinta löi. En tiennyt, hellyyteni nuori se mitä janos, ikävöi.
Sa tulit. Haavaani se valoi kuin uuden kivun polttehen. Ja suruaan sun silmäs paloi, kuin iltataivas, tummuen. Sa pääsi painoit. Käsilläni ma tunsin kuumat kyyneles, sun ihos lämmön lähelläni ja oudon tuoksun hiuksies.
Ja liekki hellyyden kuin tuli loi valoon koko maailman, ja kultahehkuun tuska suli yön pimeän ja katkeran. Ah, ylivoimaisesti nousi yks ainut tunne rintahain, mun sieluni luo sielus sousi yl' aaltoin ruusunpunervain!