Niin uusi, outo olit mulle ja sentään tuttu, läheinen. Sen sanoa ma tahdoin sulle, mut kasvojasi nähnyt en. Ma käsilleni vaipunehen näin pääsi tumman, rakkahan, ja niskaan hienoon, lämpöisehen ma painoin ensi suudelman.
POPPELIT.
Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon
verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppelit on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat
silmänkantamattomina aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!
PILVI.
Ah ystäväni, tumma on ja vihmanraskas yö, ja sateen itku voimaton vain ikkunahan lyö!