Mun mieleni on väsynyt
kuin pelto yöllinen,
jot' aura syvä kyntänyt
on päivän umpehen.
Ah ystäväni, minuhun
jo ootko väsynyt
kuin sade, joka runnellun
maan yli valuu nyt?
Sun aatoksesko ylitsein
kuin pilvi kumartuu,
jok' käsivarsin uupunein
nyt yöhön kurkoittuu?
Se itään, länteen leviää,
se päivää rukoilee,
miss' ilmain hurmaa heräävää
maa, taivas värisee!
Sa ilo, onni, autuus mun, sa rakas ennen, nyt, ah sano, onko minuhun jo lempes väsynyt?
ERON TUSKA.
Joka aamu ilmahan värisevään kesän tuoksuvan viiniä valuu, ja valtimot paisuu, kuin viestiä tois meren ääriltä aaltojen paluu. Mut kun en kuule kaikua äänesi armaan, veren läike laulutta haihtuu, kuin kalliohon aallon vihreän harmaan vesi särkyy, vaahdoksi vaihtuu.
Joka ilta merehen himmenevään kesän kultainen malja vaipuu — ma pimeään hiljaisuuteen jään, mua repii hillitön kaipuu, kuin salaa kaikki valtimot katkeis ja en haavaa kääriä voisi, kuin hirveä, tuhkanharmaa tyhjyys mun vereni kuiviin joisi.
LASKEVA AURINKO.
Keltainen kehrä pakenee, ulapan tummuus tihenee. Takana pitkät varjot on, edessä hehku rannaton!