On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt,
ken sandaalin vois tuta omaksensa.
Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt:
sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!
Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois,
mi liian kaunis halpaan ompi työhön.
Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän
sun sois.
Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!
SULEIKA.
I.
Minä talomme katolta kerran sun ohitse kulkevan näin, ja niinkuin erämaan palmupuu sa olit silmissäin. Tosin kertoivat köyhyydestä sun ryysyiset vaattehes, mut kuitenkin korkein haaveeni ois olla arvoises.
Sillä mustien silmäisi liekki oli ylpeä, ylhäinen. Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin ma tulessa liekin sen! En muuta autuutta tunne, kuin että sinut nään: jos ohi talon taas et käy, ma kuolen ikävään!
II.
Joka ilta sun askeleesi mun luokseni johtavat ja raoista ristikkoportin sataa kuumat suudelmat. Mikä onni: on kolkassa muurin tuo tuuhea öljypuu. Sen ryhmyiset oksat suojellen yli päittemme kaareutuu.
Kas, tähtivalo kirkas läpi lehvien lankeaa! Sen taakse tummat kasvonsa yötaivas hunnuttaa. Sano, tyttöä lempiä voitko, jok' on huntunsa poistanut? Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain, kun oot mua suudellut.