Minä riemusta väristen varron sitä päivää, mi valjetessaan sinut vieraaksi isäni huoneeseen tuo tytärtä anelemaan! Sinä viet minut matalaan majaan. On puutarha ympäri sen. Minä puutarhurin vaimo olen nuori, onnellinen.
Käyn aamuin kaivolla kantain saviruukkua päällä pään. Ma jauhan, leivon, askaroin ain' iltapimeään. Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa, sinä vaalit ja korjailet. Yön tullen käymme nukkumaan kuin pesässä kyyhkyset.
IV.
Oi, miksi halvan neidon näin petit, mahtavin? Et köyhä armaani ollutkaan, josta lauloin, haaveksin! Oot rikas, kultaa sulla on täynnä kammiot ja kallein helmin kivetyt sun linnasi permannot.
Tuhat vaimoa haaremissas on kaunista, kiemailevaa. Mua kaipaat hetken leluksi vain, millä ikävääs haihduttaa. Mut vaikka parvessa neitoin olen halvin, mitättömin, on puhdas lempeni liian kallis kaliifin linnaankin!
V.
Minä koraaninlausetta silkkiin nyt kirjailen viheriään. Voi häntä, ken enää armastaan ei kohtaa eläissään! Sen poskilta punaiset valmut pian haaltuu, varisee, pois hiusten kimmel katoaa, säde silmäin himmenee.
Yks ajatus mieltäni vainoo, en rauhaa siltä saa: hänen omansa olla voisin nyt, hänen luonansa asustaa. Oi Allah, ankarasti et takana kuoleman mua tuominne, jos rintahain ma tikarin painallan!
ODALISKI.
Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.