Eikö eilen kurjenmiekat aurinkoa juoneet
ja nurmi ollut houkuttavan lämmin?
Eikö mua kutsunut hän nurmilinnuksensa,
kun poveansa vasten minut painoi?
Pilvipäivät saavat, ah, aurinkoisten jälkeen,
kun huikaisevan kirkasta on ollut! —
Pääskyset jo liitelevät alahalla aivan,
ja apea on kuikan ääni.
ORJANRUUSU.
Mua kutsuu metsäsaari pois vainioiden taa.
Käyn sinne kesäyönä, kun kaste kimaltaa.
Ma karhunsammalmättäälle vaivun itkemään,
ja kyyneleeni virtaa maan multaan viileään.
Ah, orjanruusupensas mun oli rakkautein!
Sen oksat sormin vertyvin seppeleeksi tein.
Ja kukkaterät puunsi kuin sisus kirsikan,
mut joka piikki myötään toi kivun katkeran.
Nyt polkeako täytyy mun ruusut rakkautein,
suur ikävä ja riemu ja tuska sydämein?
Oi lausu itse, armas, sun kuinka kieltää voin,
kun silmiesi loisteen ma sieluhuni join!
Oi lausu itse, kuinka sun poistan muistostain,
kun läsnäolos autuuden tuntea ma sain,
kun öin ja päivin äänes mun korvissani soi…
Ah, liian paljon lemmin, sua unhottaa en voi!