Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään nova Stella, puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.
Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi' kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä köntystelet'.
Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?
Ystäväsi
Barbro."
IV
Eräs käynti ja sen seuraukset.
Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta, että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas, kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.
Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen" tästä olisi sanonut. Mutta — mutta — mihin ihmeeseen hillo oli joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen. Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa. Voisiko olla mahdollista, että — — — Ei, Eva-täti oli sanonut, että hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.
Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta, äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien, että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta pani sen pystyyn.
Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.