"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".
"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.
"E-ei — niin, kyllä — mutta nyt on liian myöhä ja tuota"… Märta mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"
Minka sävähti tulipunaiseksi.
"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".
"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen, että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi, vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa. Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty siellä? Ja nyt — sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa, tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta. Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää epäillä ketään."
Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt, herkkätunteinen sydän säälistä.
"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän. Je te demande pardon — mille fois, chérie! minulla ei mitään syödä, kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, mais ei pahastu — ei triste, petite Marthe."
Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.
Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet käynyt minun huoneessani ja — ja — ottanut minun hilloni?"