"Sanoo. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".
"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.
"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."
"Ei", huokasi Minka.
Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä, kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt riemua, kun ne olivat tulleet.
Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat, jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron, milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan. Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen voile-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".
Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän, ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli ollut valikoimassa leninkikangastaan.
Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin, kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut, arvasi Eva-täti hänen aikeensa.
Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.
Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin arvostelu, minkä hän saattoi antaa.