Mary pahastui niin, että hän ihan huohotti saadakseen ilmaa.
Sen sivakampaa väkeä kuin upseerit ei toki liene missään. Hän ei ainakaan ole tavannut ainoatakaan upseeria, joka ei osaisi keskustella. Ja hän tunsi vähintäänkin kaksikymmentä vänrikkiä. Ajatuksensa Maudin "halpamaisesta" hyökkäyksestä hän ilmaisi seuraavin sanoin:
"Kuulehan, Maud, sinulla ei taida olla upseerituttavia, sillä silloin et puhuisi niin. Minä en tunne ainoatakaan, jonka kanssa olisi kevyempi jutella. Ei tarvitse muuta kuin alkaa ja silloin sitä lähtee. Jäljestäpäin tiedän vain, ettemme ole olleet vaiti hetkeäkään."
Mary haritti siniset silmänsä suuriksi, mutta ei käsittänyt, mikä tyttöjä niin kovin huvitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan tyhmyydestään, mutta sitä enemmän sievyydestään ja seurustelutaidostaan.
Minka ei voinut kuulla puhuttavan Karlberg tanssiaisista tuntematta kirvelyä sydämessään. Ne ovat jo viikon perästä, ja hänellä ei ollut toiveitakaan päästä niihin. Kaikki muut tytöt olivat usein kutsuissa, mutta hän ei milloinkaan. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli ollut tansseissa illan toisensa jälkeen. Silloin vielä oli isä elossa, ja heitä sanottiin rikkaiksi Rozinskyiksi. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten nopeasti kimalteleva onnenkupla saattoi särkyä, mutta nyt, kun ei edes kiiltävää pisaraakaan ollut jäljellä, tulistui hänen mielensä surusta.
Tytötkin kaihtoivat häntä, ajatteli hän, ja Märtakin oli nukkesänky-näytelmän jälkeen muuttunut ynseäksi ja karttavaksi. Ainoa, joka hänestä välitti, oli juuri Barbro, tuo Barbro, jota Minka ei voinut suvaita.
Sillä aikaa kun tytöt keskustelivat sotilaskysymyksestä, seisoi Minka ikkunanpielessä ja katseli ulos lumisohjuiselle, talvisen pimeälle kadulle.
Kumma, että niitä oli kaksi, jotka mielivät pyytää Barbroa! Kaksi kappaletta — eikä yksikään häntä. Kaikki toverit lähtevät lauantaina tanssiaisiin, hän ainoastaan ei lähde. He saavat pukeutua laulaen ja rallattaen ja juosta innoissaan puoleen ja toiseen. Minka oli monta kertaa nähnyt sitä menoa, ja kun sitten kaikki oli äänetöntä huvilassa, oli hän mennyt sänkyynsä ja potkinut ja vimmatusti peitonnut tyynyjä nyrkeillään. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän ei tahtonut hillitä itseään.
"Harald Witt ei ole ensinkään tyhmä", kuuli hän Barbron sanovan, "eikä Knut Ståhle myöskään, minun toinen kavaljeerini. Olen tosiaankin ylpeä, kun on kaksi valittavaa."
"No, minulla saattoi olla kymmenenkin toisinaan", sanoi Sonja pönäkästi. "Olen ollut viisissä Karlberg-tanssiaisissa, niin että olen saanut niistä kyllikseni. Mutta kylläpä olikin ihanaa heleimmässä nuoruudessani."