"Mistä?"
Urban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan katseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret, vaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan varmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta siihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä raapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:
"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä."
Hetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja laverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli saliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.
Barbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki, jolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän oli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen laihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä. Häntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin yht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut hyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut hänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli merkkitapaus.
Kun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia, hiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti kättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari sataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen tähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän saanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin nauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt häneltä, laulaisiko hän "jonkun hauskan laulun", oli hän vastannut kieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa vain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro ei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.
"Ehdottakaa jotakin", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut J.P. Jacobsenin "Det bödes der for", mutta kohta jäljestäpäin katunut ehdotustaan.
"Se taitaakin olla paras", oli tohtori vastannut. "Vaikka siitä laulusta ei olekaan teille."
Ei tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen ja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon kokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia huolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin puhdesatu keskellä ilon hälinää.
Hän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien takana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin ennen: