"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.
Anna polki jalkaa.
"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän itkuun pillahtamaisillaan.
Mutta Erik vaan hymyili.
"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko talon väki vielä."
"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari porrasta alemmaksi veljeään.
Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.
Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen nopeudella juoksi Anna ja otti sen.
"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan", huudahti hän riemuiten.
"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.