"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut ajattelevan nuoren naisen.
Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.
"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta somemmaksi hän on versonut."
"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.
"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen muuttunut?" kysyi Elisa.
"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä toivoa."