Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.
Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.
Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.