Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa tehdä kierrosta.
"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.
Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen. Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.
Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet puron ylitse.
Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.
"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."
Elisan mieli keveni.
"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."