"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloudesta.
"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."
"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."
"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."
"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."