"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.
"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."
Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.
"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."
"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.
Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."