"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"
"Niin, sanohan muuta!"
Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:
"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"
KAHDEKSAS LUKU.
Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!