"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.
"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.
"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.
Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä paras.
Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut, ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.
"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."
"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.
"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."
Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.