Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa — — —.
Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja karkaisemaan.
Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.
Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.
"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."
"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljemmin."
"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.