"Terve minäkin olen."
"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni terveydestä."
Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt aivan kalpeaksi."
"En yövalvonnasta."
"Mistä sitten?"
"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.