Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.
Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.
Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme kasvoillaan.
"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Saat kuulla, kun luen."
"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli jotain erikoista.
"Irene on kihloissa."