Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti värähdellä.
"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua."
Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."
Näistä sanoista Irene rauhoittui.
"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."
"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."