"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
Ja Elisa kirjoitti.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.
Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tädin.
Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.
Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.
"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.
"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.