"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."
Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.
"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo tuossa tuokiossa."
"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."
Kristian helähti nauruun.
"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.