Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten pelkuroida.
Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet niin puron ylitse.
Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.
"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."
Elisan mieli keveni.
"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."
Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan läpi.
"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.