"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.
"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."
"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.
"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin. Olkaamme veljekset!"
Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä iloiten tästä liitosta.
On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään tyynemmin mielin.
Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.
Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle kiitelevää rekeä.
"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.