Garth ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hän tunsi itsensä levottomaksi, mutta Gunnelin ja Hilman tapaista ei ollut mennä ulos sanomatta hänelle mitään. Ja Gunnelia ajatellessaan, sellaisena kuin hän oli ollut hänen luonaan, oli se hänestä vielä merkillisempää. Hän oli varmaankin odottanut Hilmaa, koskapa hän oli mennyt ulos heti, kun kello soi. Ei hän tavallisesti jättänyt häntä, mennäkseen katsomaan kuka tuli. Hänen levottomuutensa yltyi.
— Eikö äiti sanonut sinulle mitään lähtiessään? kysyi hän Estridiltä.
— Kyllä hän sanoi, että hoitaisin hyvin isää, vastasi pikku tyttö hyvin tärkeänä tehtävästä.
Hän oli niin ihastunut saadessaan pitää isän aivan itsekseen, sitä ei ollut tapahtunut ennen isän sairauden aikana. Hän autteli isää niin näppärästi, ja kun päivällisaika tuli eikä äitiä kuulunut, söi hän isän kanssa tämän huoneessa ja auttoi häntä hyvin hyvästi.
Oli tullut telefonitieto, ettei Gunnelia pitäisi odottaa päivälliselle. Garth ei voinut ymmärtää sitä. Tämä salaperäisyys ei ollut ollenkaan Gunnelin tapaista, ja Garth alkoi tuntea itsensä kapinalliseksi.
Vihdoinkin avautui ovi, mutta sisääntulija ei ollut Gunnel, vaan Hilma Grot.
— Voin kertoa terveisiä Gunnelilta, sanoi hän.
Garth hätkähti. Tervehdys ja iloinen pilke harmaansinisissä silmissä sanoi hänelle kaikki. Mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.
— Niin, sanoi Hilma, joka näki, että Garth ymmärsi, se on onnellisesti ohi.
Hän otti Estridin syliinsä ja rutisti häntä.