Mutta hänen tarvitsi vain katsoa miehensä kasvoja, niin tuska kirveli uudelleen.
Se, joka Herran tullessa erottaisi heidät, erotti heidät nyt jo: Hän pelkäsi sitä, mitä Garth ikävöi! Hän tahtoi päästä uskomasta sitä, mitä Garth rakasti! Niinkuin kaksiteräinen miekka viilsi se totuus häntä, ja hänen sisimpänsä vuoti verta, ja hänen henkensä valitti parantavaa kättä ikävöidessään.
Hän ei luullut miehensä huomaavan miten liikutettu hän oli, tai aavistavan syytä, mutta hän erehtyi siinä, sillä Garth huomasi sen. Hän oli keskustelunkin aikana ollut täysin tietoinen siitä, miten avomielisesti hän oli puhunut sisimmästään Gunnelille. Mutta hän ei ollut ollut tietävinään mistään eikä nytkään kääntynyt Gunnelin puoleen suoranaisin sanoin peläten varomattomuudella ehkä sammuttavansa sen liekin, joka oli alkanut kyteä. Hän tyytyi siihen, että antoi yksinkertaisesti vain valonsa loistaa hänelle, tyynesti luottaen sen sytyttävään voimaan, joka ei ollut hänen omaansa, vaan Jumalan.
7.
Toisinaan saattoi kummallinen alakuloisuus vallata Estridin. Silloin hän aina mielellään vetäytyi yksinäisyyteen, kunnes se oli ohi. Mutta hänen ei aina onnistunut piilottautua. Gunnel oli enemmän kuin yhden kerran huomannut sellaista, ja eräänä päivänä, kun hän tapasi Estridin sellaisena alakuloisuuden hetkenä, ei hän antanut pikku tyttönsä hiipiä pois.
— Mikä sinun on, Estrid? kysyi hän ja veti vastustelevan tytön luokseen.
— Ei mikään, vastasi Estrid.
— Oletko sairas?
— En.
— Oletko pahoillasi?