— Olen.
— Minkätähden sitten?
— En tiedä.
Ilman kyyneliä, mutta alakuloisuuden varjo silmissään hän istui äidin polvella, vaikka hän mieluimmin olisi mennyt menojaan.
Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja ihmetellen eikä tiennyt mitä olisi tehnyt hänelle.
Hän oli aina tuntenut Estridin enemmän Henningin lapseksi kuin omakseen, mutta tämä aiheeton alakuloisuus ei ollut isän perintöä. Se muistutti Gunnelia siitä mielialasta, joka toisinaan oli vallannut hänet itsensä vähän ennen Estridin syntymistä.
Oliko todellakin mahdollista, että se tilapäinen raskasmielisyys oli periytynyt lapselle?
Gunnel nousi kapinaan sitä vastaan, se oli hänestä julmaa.
— Etkö voi sanoa minulle, mikä sinun on, lapsi? Hänen levottomuutensa teki hänet kärsimättömäksi.
— En tiedä mikä minulla on, sanoi Estrid väsyneesti ja yksikantaan.