Silloin Gunnel tuli ajatelleeksi, kuinka paljon Garthia hän tavallisesti näki pienokaisessa: hänen lämpöään, hänen rakkauttaan Jumalaan. Hänen uskonsa tuntui olevan myötäsyntynyttä Estridissä. Ja neuvottomuudessaan hän vetosi tähän lapsessa olevaan isänperintöön.
— Etkö voi puhua Jeesukselle, mikä sinulla on? kysyi hän, puoleksi arasti.
— Hän tietää sen paremmin kuin minä, vastasi Estrid, ikäänkuin se ajatus olisi antanut hänelle lohdutusta.
Hän nojasi päänsä äitiä vasten eikä enää näyttänyt haluavan lähteä tiehensä.
Gunnel hyväili häntä hiljaa ja hellästi.
Vähitellen Estrid kirkastui ilman nähtävää aihetta. Silloin hän katsoi ylös, hymyni Gunnelille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
— Nyt se on ohi, sanoi hän.
— Tuleeko sinulle usein tällaista? kysyi Gunnel.
— Toisinaan vain.
— Mitä sinä silloin tavallisesti teet?