— Minäkö?
Gunnel ymmärsi, että Garth tahtoi toisen käyvän hänelle ylivoimaiseksi.
— Hän on niin abstraktinen minulle vielä, kuiskasi hän. Mutta alan aavistaa häntä. Hän on sinussa, Estridissä, kaikkialla ympärillä — ja suurissa, kauheissa maailmantapauksissa…
— Entä sinussa itsessäsi, Gunnel?
Gunnel ei uskaltanut vastata. Hän pelkäsi Garthin äänessä kuuluvaa hillittyä riemua, pelkäsi lausua sanaa, joka ehkä olisi sanonut enemmän kuin totuuden. Hän ei tiennyt itse, miten hänen laitansa oli — aivan samoinkuin Estrid aikaisemmin päivällä. Ja hänen mielestään se vastaus, minkä Estrid oli antanut, sopi nyt häneenkin.
Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja kuiskasi aran tunnustuksensa.
— Ehkä hän löytää minut vähitellen.