Hän otti Gunnelin kädet olkapäiltään, suuteli ensin toista ja sitten toista ja jätti hänet sitten.
Gunnel seisoi miettiväisenä paikallaan. Häneen koski niin nähdä Garthia alakuloisena. Hän tunsi itsensä valmiiksi rukoilemaan Garthin Jumalaa ottamaan pois tuon mikä pimitti, ja tulemaan häntä lähelle jälleen. Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta rukoilla. Hänhän aina oli niin valmis miehensä edessä asettautumaan ulkopuolelle, että hänen pitää pitää varansa, että hän todellakin oli ulkopuolella.
9.
Garth oli tavallisesti se, jolla eniten oli antamista likeisissä kokouksissa; sentähden herätti jonkinlaista alakuloisuutta, kun hän tänä iltana istui ääneti. Hän istui pää kumarassa, kuuli kyllä mitä sanottiin, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta häneen.
Yht'äkkiä hän eräänä välihetkenä kohotti päänsä. Nähtiin, että hän aikoi puhua, ja kaikki kuuntelivat odottavina. Mutta hän toi esiin vain lyhyen kysymyksen. — Tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä, mitä voi tehdä tullakseen jälleen lämpimäksi, kun tuntee sisimpänsä kylmenevän?
Siinä kaikki, mutta se kysymys antoi keskustelulle uutta virikettä, kävipä se läheisemmäksi kuin tavallisesti. Garth sai vastauksen. Sekä hän että muut lämpenivät.
Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt ihan soraääntä vaille. Muuan läsnäolijoista, tunnettu säälimättömästä, terävästä suoruudestaan, puhui ikeen kantamisesta uskottomien kanssa yhtenä laimentumisen syynä. Hän ei maininnut Garthin nimeä, mutta kaikki ymmärsivät häntä tarkoitettavan ja Garth itse jäykistyi. Häntä liikutti tämä salattu Gunnelin tuomitseminen, ja kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan suureni.
Hän vastasi heti lausuntoon.
— Meidän luonteemme ovat niin erilaisia, sanoi hän. Toinen on sellainen, että hänet painaa alas ies, joka on omiaan vain enemmän terästämään toisen voimia.
Hän lakkasi puhumasta ja ajatellessaan taaksepäin avioliittoaikaansa, huomasi hän miten kasvattavaa oli ollut, kun oli täytynyt elää kristillisyyttään päivittäin ei-uskovaisen kanssa, jonka hän ikävöi saada voitetuksi. Se oli terästänyt hänen rehellisyyttään, hänen itsearvosteluaan, ja se oli tehnyt hänet riippuvammaksi Jumalan voimasta enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Mutta sitä hän ei voinut sanoa edes tässä likeisessä piirissä, sillä silloinhan hän olisi vetänyt Gunnelin esiin; senvuoksi hän oli ääneti. Ja saattoihan ajatella, ettei häntä olisi uskottu. Kuten hän itse oli sanonut: luonteet ovat niin erilaisia; ja hän tunnusti myös, että ehkei moni hänen tavallaan olisi lähentynyt Jumalaa sellaisessa avioliitossa kuin hänen, vaan joutunut kauemmaksi. Mistä se johtui, että se oli käynyt kiihoittimeksi syvempään kristilliseen elämään hänessä, ei hän voinut sanoa, hän tiesi vain että niin oli.