— Kukapa voi uskoa muuta? sanoi tämä elo niin selvästi nyt, ettei hän välittänyt antaa huulten sanoa samaa.
— Henning uskoo paljon enemmän kuin hän voi tietää. Etkö ole huomannut sitä? Hän uskoo Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Mitä sinä sanot siitä?
— Hän tietää sen kaiketi, koska hän uskoo sen, mitä sanot.
— Kuinka hän voi tietää sen? Eihän hän ole nähnyt Jumalaa. Ei hän ole ollut taivaassa, vielä vähemmän helvetissä. Hän — — —
Hän keskeytti yht'äkkiä.
— Minkätähden puhua Henningistä ja hänen uskostaan, kun tahdon sinusta ja sinun uskostasi puhua. Sinä — hän katsoi ystäväänsä palavasti haluten saada tietää — sinä olet lähinnä Henningiä enimmin kristitty ihminen mitä tiedän, olennostasi ja elämästäsi päättäen. Mutta oletko kristitty? Uskotko kuten Henning esimerkiksi? Suo anteeksi Hilma, että kysyn näin tunkeilevasti! Mutta se ei ole tunkeilemista. Se tapahtuu minun itseni tähden. Katsohan, minä olen tyytymätön itseeni ja koko maailmaan tätä nykyä. Tahtoisin tulla paremmaksi. Mutta en tiedä, miten osaisin. Henningin usko on liian korkea minulle. Senvuoksi tahtoisin tietää sinun uskosi. Jokin sanoo minulle, että sen täytyy olla yksinkertainen ja suurenmoinen ja lempeä kuten sinä itse. Sano minulle mitä sinä uskot, Hilma!
Gunnel oli liikutetussa, kuumeisessa mielentilassaan ja hänessä oli jotain sanomattoman miellyttävää.
Pikku tohtori katsoi häneen silmissä lämmintä, avaraa ihmisrakkautta.
— Luulen, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme, sanoi hän yksinkertaisesti.
Gunnel katsoi häneen ja veti syvään henkeä.