— En olekaan muulloin. Nyt vain… Allanin silmiin tuli iloinen välke.
— Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?
Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili hänen päätään.
— Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi! lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen tapaan.
Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.
— Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.
Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.
Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.
Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.
— Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi hän Erikille.